Loppu tuo mettästyskausi ja koiruuet hääty laittaa kiini aina elokuun 20.saakka. Viime syksynä Iita tekasi penikat, joista Moitakurun Ukko muutti Kemijärvele nuoren ajokoiramiehen kaveriksi. Moitakurun Pohjan-Akka meni aina Tammisaareen asti, nuoren koiramiehen kaveriksi seki. Kaveri vähän ihimetteli, että miksi koirala on semmonen nimi. Met emännän kansa tuumasimma, että piämmä kansanperinnettä yllä, ettei se kokonaan katua ihimisten mielistä.
Moitakurun Hiisi jäi meile ittele ja niinku sanottu, nimi passaa sille ku nyrkki silimään. Ei se vielä kerinny ajella, ainakhan korvila kuultuna.Pitkiä reisuja se jo kuitenki teki ihan omin nokkineen. Kyllä siitä ääntä lähtee ihan riittävästi. Saagaa se on ajanu pihala varastoa ympäri ilosesti haukkuen. On se pihala haukkunu naapurin isännät ja emännät monhen kerthan. Niin, että ei se ole mykkä ensinkhän. 
Iitala meni viimesyksy aika pitkäle lastenhoijon merkeisä ja toipumisesa leikkauksesta.Pitkä oli haava tytölä vattasa. Hääty Oulusa asti käyvä leikkuuttamasa pennut ulos, ku täälä mejän perälä on tuo elläinlääkäripäivystyksen järjestely ihan tumpeloitten käsisä. Yks pentu kerkes kuolla sisäle, ennenku emäntä kerkes Ouluun koiran kansa. Reisu makso maltaita. Sille joka kehtaa sanua, että kasvattaja vuoleskellee kultaharkosta isoja siivuja pentuja myyessään, mie haistatan pitkät. No, siitä kuiten selevittiin, vaikkaki tappioita kärsineinä.
Iita pääsi enskerran mettään joulukuun alusa. Oli se rajaton riemu koirala ku mie sille värkkäsin tutkapantaa kaulaan ja päästin sen irti. Otti jäneksen ylös ihan iliman höpinöitä ja ajjaa rettuutti sitä apinan raivola. Oli kertyny paihneita syksyn mittaan. Olihan se pehemiä sen reisun jäläkhin. Autoonki se hääty nostaa. Kyllä se pelasi ihan hyvin koko loppukauven. Kokkeisaki se oli tarkotus käyttää, mutta niin se vaan jäi käyttämättä tältä kauvelta.
Saagan kansa lähettiin LAY:nmestaruuskokkeisiin ja sehän haki nelijä tuntia jänestä, mutta ei se sitä löytäny, vaikka jäläkiä kyllä oli. Sulalta mie sille jäneksiä ammunki ja se pelas ihan mukavasti, mutta tuo lumi näytti olevan sille vielä liikaa.Liekkö vielä surru emmäänsä Olgaa, joka met jouvuttiin lopettammaan viimesyksynä, ku se sairastu. 
Nyt on sitte alakanu se "luppoaika" ja saapii viikonloppuna nukkua vähän pitempään. Reput ja rensselit huollethan ens syksyä varten kunthon ja ootellaan kaihola taas ens syksyä ja syyskuusa alakavaa kesälommaa. Sitte taas siunailhan harrastuksen parisa pirunmoisessa satteesa, että "ei tämä ole tervepäisten hommaa", noijuthan huonoja kelejä ja olhan muka muutenki olevinhan helevetin pahala päälä, ku häätyy yölä herätä, että pääsee harrastammaan. Jokatappauksesa sinne methän aina mennään, vaikka se on ihan vappaaehtosta. Kuitenki se on parasta, mitä voi tehä housut jalasa.
Toiset riitelee keskenhän harrastuksenki päältä ja tuntuuki välilä, että ittensä essiintuominen on niile palijon tärkiämpää, ku ajokoiran kehittäminen rotuna. On se hyä kuiten, että suurin osa ossaa erottaa harrastuksen työstä. Mie ainakhan viittis tehä kahta työtä. Sitä mie kansa ihimettelen kovasti, että kiukutelhan ajokoiran rekisteröintien vähenemisestä ja samala kokkeisiin enskertaa tulevat saapii monesti"tyrmäävän" vastaanoton. Se kajemieli on ihan mahoton, jos koira sattuu pärijäämään ja sitte jos se epäonnistuu, niin vahingonilola ei ole mithän rajjaa, eikä määrää. En mie ainakhan ihimettele, jos moni käyttää koiransa yhtäaikaa ensimmäisen ja viimisen kerran kokkeesa ja pahimmasa tappauksesa vaihtaa koirarotua. Sitä niinku tullee paska omhan houshun, tai siistimmästi sanottuna, sahataan oksaa jolla itte istuthan. Turhauttavvaa siinä on kenenkään yrittää mainostaa harrastuksen jalloutta ja koiran jalostuksen eesauttamiseksi tehtävää työtä.